Tarvitsen vain vasaran

Mieleni alkaa rakoilemaan. Yritän nähdä huomiseen mutta näen siellä jotain, mitä en ennen nähnyt. Mahdollisuuden, joka samaan aikaan kutkuttaa mutta samaan aikaan pelottaa. Mitä jos kaikki mihin olen uskonut viimeiset kaksikymmentäviisi vuotta osoittautuukin niin murenevaksi että yksi asia voi romuttaa kaiken? Ja jos niin onko se väärin?

Jotkin asiat ovat kuitenkin varmoja. Haluan nauraa ja elää, olla oma itseni ja herätä uuteen aamuun tietäen että tämä päivä on jos ei muuta niin erilainen. Seikkailu kutsuu kokoajan ja vaikka nyt tuntuu että olen umpikujassa, näen ikäänkuin lasiseinän takana polkuja useamman kuin mille voisin kerralla astella. Tarvitsen vain vasaran, jolla rikkoa sen lasin joka estää minua etenemästä.

Olen huomannut että ajatus aikuisuudesta muuttaa muotoaan kokoajan. Voisinko olla onnellinen aikuinen vaikken välttämättä tekisikään sitä mihin olen käyttänyt arkista aikaani viimeiset vuodet? Kelpaisiko elämä paikallisen Siwan kassalla, kunhan saat asua niiden ihmisten kanssa kenen kanssa sinun kuuluukin elää?

Matka sinne ja takaisin opetti minulle yhden asian monien ohella; kohtalo on jotain, mikä on olemassa. Voit kieltää sen jos haluat, se ei ole minulta pois. Enkä sano että sinun pitäisi uskoa kohtaloon, mutta minä uskon. Se auttaa jaksamaan huomiseen vaikeimpinakin hetkinä. Jostakin syystä tunnen ottaneeni takapakkia ja näen sen lasiseinän itseni ja polkujen välissä, mutta ajattelemalla että.. ehkä tällä on joku suurempi syy miksi näin tällä hetkellä on.. Se vie huomiseen.

Mutta se että uskoo kohtaloon ei tarkoita että jäisi odottamaan että asiat tapahtuvat itsestään. Taistelen edelleen ja tulen tekemään töitä unelmieni eteen, mutta joskus sitä vain huomaa etteivät langat ole juuri nyt omissa käsissä ja silloin täytyy vain pysähtyä odottamaan. Hengittää hetki ja yrittää sitten uudestaan. Aikansa kuluksi voi vaikka pohtia niitä lasiseinän takana näkyviä polkuja jos ei muuta keksi.

Jos minulta nyt kysyttäisiin missä näen itseni kymmenen vuoden päästä, luultavasti vastaan jotain mikä ei kuitenkaan vastaa sitä missä todennäköisesti olen kymmenen vuoden päästä. Mutta olin sitten missä tahansa, toivon että olen siellä jossakin onnellinen ja iloinen. Ympärilläni on nauravia ja avoimia ihmisiä ja teen jotain, mikä tuntuu sillä hetkellä hyvältä ja oikealta. Sama se kai on mitä teen ja missä teen ja kenen kanssa?